Rämmin ylös lähes jäisestä vedestä ja yritän samalla irrottaa lumilautaa jaloistani. Pää kiehuu kiukutuksesta. Olinhan laskenut lumilaudalla yli vuosikymmenen ajan, eikä vesiesteen ylittäminen pitäisi olla mikään haaste. Kyseessä oli paikallisen laskettelukeskuksen vuotuinen "Surf or dive-tapahtuma". Rinteen alapäähän oli rakennettu vesieste, joka piti ylittää veden pinnalla surffaten. Ensimmäisen yritys ja löysin itseni rähmälläni keskeltä allasta!
En tiedä oliko kyseessä kylmä vesi vai hetkellinen kiukunpurkaus, mutta ajatukseni selkenivät hetkellisesti.
Suomalaisia sanotaan suorittajakansaksi. Hopea on meille häpeä ja piste. Suu on pidettävä kiinni, ellei mitään viisasta ole sanottavana. Yritämme niin kovasti, että välillä melkein pahalta tuntuu. Häpeän ja häviämisen tunteminen on meille kova paikka. Itse myönnän kuuluvani tähän samaan porukkaan, toden totta tunnustan sen käsi sydämellä.
Häpeä on tunne, joka auttaa välttäämän sellaista toimintaa, joka aiheuttaisi kasvojen menettämisen (kts wikipedia, häpeä). Muinaiskreikan sana aidos kuvaa alastomuutta ja häpeää. Mikä olisikaan kiusallisempaa kun paljastua kaikista suojaavista verhoista ja paljastaa todellisen "alastoman" minänsä.
Jos häpeä ja kasvojen (lue sponsorien) menettäminen olisi ongelma vain huippu-urheilussa, ei harmitusta tulisi kuin keväisissä jääkiekon mm-kisoissa. Valitettaavaa kuitenkin on, että käyttäytymismalli näkyy elämän kaikilla osa-alueilla. Työssä, kotona ja koulussa.
Kuitenkin, nyky-yhteiskunnassa digitalisaation myötä, olemme kaikki tietyllä tavalla alastomia. Kun kaikki tieto on saatavilla ja julkista, auktoriteetit kyseenalaistetaan. Tällöin ei ole oikea aika hävetä. On kyettävä yhteistyöhön ja ymmärrykseen. Kaiken tiedon olemassa olo suorastaan vaatii, että sitä käytetään ja kehitetään.
Olkaamme siis vapaita häpeästä ja rohkeita paljastamaan todellinen minämme. Loppujen lopuksi se on ainoa minä mikä meillä on.
Dr. Peura
