L1.3 Goal Setting - Intohimo

Kipuaminen kohti huippua on alkanut! 

Jatketaan siitä, mihin päädyimme kahdessa edellisessä Goal Setting-kirjoituksessa. Päämäärien saavuttamista voi mielestäni helpottaa keskittymällä kolmeen olennaiseen tekijään. Ensimmäinen on päämäärän hahmottaminen, eli tieto siitä, mitä tavoitellaan, mitä ongelmia / haasteita on odotettavissa ja mistä nämä ongelmat muodostuvat. Toinen tekijä on strategia, eli missä ajassa tavoite  saavutetaan, mitkä ovat välietapit ja millä tavalla mahdolliset tulevat ongelmat ratkaistaan.

Kolmas, ja ehkä olennaisin tekijä minkä tahansa suunnitelman onnistumiseen, on intohimo. Halu onnistua ja menestyä, tuntea mielihyvää saavutuksistaan.

Mitä on intohimo?

Mielenhallintaa on klassisesti pidetty hyveenä, itsehillinnän voittona mieltä petkuttavilta himoilta ja impulsseilta (James 1950/1890). Intohimo on tunteisiin vetoavaa pyrkimystä jonkin saavuttamiseen ja tavoitteena on mielihyvä tai epämiellyttävän kokemuksen poistaminen.

Intohimo (desire) kohdistuu tiettyyn määriteltävään asiaan. Aivoissa himoamme hillitsee ns. inhiboivat eli hillitsevät mekanismit. Intohimo voi muttua pakkomielteeksi (obsession), mikäli aivojen hillintämenetelmät pettävät.

Tutkimusten mukaan intohimo syntyy aiemmin koetuista mielihyvää tuottavista palkintoketjuista. Näiden ketjujen uudelleen ja yhä uudelleen aktivoituminen käynnistää voimakkaan tarpeen jonkin tarkasti määriteltävän asian saavuttamiseksi. Mielihyvää tuottavan asian ajattelu voimistaa tunnetta siitä, että jotain puuttuu. Tämän seurauksena ihminen suuntaa energiansa jotta saavuttaisi haluamansa tavoitteen.

Miten intohimo liittyy tavoitteiden saavuttamiseen?

Ajatusten kohdistaminen intohimoon käynnistää välittömästi tavoittelun puuttuvan asian saavuttamiseksi. Psykologian klassikoiksi muodostuneissa Csikszentmihalyi-n tutkimuksissa kuvaillaan, että suorittaessaan jotain asiaa täysin intohimonsa vallassa tekijä pääsee ns. flow-tilaan, jolle on ominaista täydellinen läsnäolo tilanteessa, ajantajun häviäminen ja voimakas sisäinen mielihyvä ja palkinnon tunne.

Intohimoa ja flow-ta pidetään välttämättöminä henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. 

Kun perustarpeet on tyydytetty, tulisi tavoitteita etsiä Maslowin hierarkian mukaisesti kolmesta ylimmästä laatikosta (kts Maslowin tarvehierarkia), eli itsensä toteuttamisesta, itsetunnon ja arvotuksen kehittämisestä ja yhteenkuuluvuuden voimistamisesta.

Yritin arvioida omia tavoitteitani / päämääriä kolmen tekijän menetelmän avulla

Intohimoni on selvästi aina ollut opettaminen ja tiedon lisääminen. Opettaminen ja kommunikointi kehittää ja tyydyttää useaa perustarpeistani (yhteenkuuluvuutta, itsetuntoa ja itsensä toteuttamista). Erityisen palkinnon saan kun onnistun kirjoittamaan jotain, mikä kiinnostaa.

Olen hankkinut tietoa, jotta päämääräni selkiytyisi. Blogikirjoittamisen opettelu ja psykologisen kirjallisuuden lukeminen avartaa näkemystäni menetelmistä, joilla pääsen lähemmäksi tavoitteitani eli stressinhallinnan menetelmien ymmärtämistä.

Strategiani alkaa myös hahmottumaan. Säännöllisen blogikirjoittelun avulla (n. 3-4 kertaa kuukaudessa) kehityn jatkuvasti. Omat ajatukseni hahmottuvat paremmin ja pystyn jossain vaiheessa kokoamaan informaation ja kiteyttämään yhteen yksinkertaiseen stressinhallintametodiin. 

Tänään on tarjolla lisäksi erityinen Dr.Peura spesiaali, jota suosittelen lukemaan.

Haastattelin ystävääni ja kirurgikolleega Antti Oksasta stressinhallinnasta kirurgiassa ja vuorikiipeilyssä. Mielestäni tuossa Antin jutussa kiteytyy hyvin strategia, tieto ja intohimo (ja ehkä vähän flow-ta myös).
 
http://www.drpeura.blogspot.fi/search?updated-max=2013-11-16T02:22:00-08:00&max-results=1

Päämääriä tavoitellen!
Dr.Peura

ps. Tämän vkon biisi on saatavilla SoundCloudista. Videota ei taida olla vielä saatavilla. Tsekatkaa Jori Hulkkonen parhaimmillaan!
https://soundcloud.com/theofficialjorihulkkonen/mies-ja-el-m-vaimon-faija

Interview - Antti Oksanen

Kerro lyhyesti itsestäsi kirurgi- ja kiipeilytaustastasi?

Olen 34-vuotias ortopediaan erikoistuva lääkäri Helsingistä. Valmistuin lääkäriksi v. 2008 Tarton yliopistosta ja kirurgian peruskoulutuksen suoritin Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa. Aloitan ensi vuoden alussa yliopistovaiheen koulutuksen Töölön sairaalassa.

Vuoristokiipeilyä olen harrastanut nyt 15 vuotta ja vuorilla liikkuminen kiipeillen, suksilla ja lumilaudalla on varmasti rakkain harrastukseni. Olen erityisen kiinnostunut vaikeista alppireiteistä joiden kiipeäminen vaatii paljon kokemusta, kokemuksesta tulevaa harkintakykyä, teknistä taitoa sekä hyvää kuntoa. Vaikeilla reiteillä myös luottamus kiipeilykaveriin täytyy olla täydellinen ja kiipeilyyn liittyvät ystävyyssuhteet ovatkin yksi hienoimmista osa-alueista koko lajissa.

Olet kiivennyt useamman erittäin hankalan reitin viime vuosien varrella. Kuvien perusteella nyt syksyn reissu Mont Blanc-ille taisi olla haastavin?

Kiipesimme lääkärikollega Jose Kärkkäisen kanssa Mont Blancin huipulle Peuterey Integrale -reitttiä pitkin. Olimme molemmat kytänneet tätä reittiä jo vuosia ja nyt sekä säät, että olosuhteet reitillä olivat sopivat sen kiipeämiseen. Reitti lähtee Italian puolelta vuorta ja kokonaisuudessaan nousua tulee n. 4500 m. Kyseessä on pisin ja vaikein harjanne vuoren huipulle. Reitin vaikeusaste on "Extremement difficile" eli äärimmäisen vaikea ja olimme ensimmäiset reitin kiivenneet suomalaiset!

Reitin alussa kiivetään ensin Aiguille Noiren huipulle (3770 m). Tämä on kokonaan kalliokiipeilyä ja kiipeilymetrejä reitin juurella sijaitsevalta vuoristomajalta tulee lähes 2000. Noiren huipulta laskeudutaan köysillä pystysuoria ja osin päällekaatuvia seinämiä n. 400 m alemmas josta jatketaan edelleen harjannetta pitkin kohti Mont Blancin huippua (4810 m).

Köysilaskeutumisten jälkeen ollaan "point of no return" -tilanteessa.  Samaa reittiä takaisin palaaminen ei ole enää mahdollista ja yleensä edessä on vielä ainakin pari päivää kiipeilyä.  Harjanne on hyvin jyrkkä ja sitä reunustavat jäätiköt ovat suurten railojen rikkomat. Laskeutuminen harjanteen kummallekkaan sivulle on vaarallista ja vaikeaa. Siksi reitin kiipeämistä ei voi oikein keskeyttää  esimerkiksi myrskyn vuoksi, vaan ainoa järkevä vaihtoehto turvaan - ja pois vuorelta - on kiivetä reitti loppuun saakka Mont Blancin huipulle ja laskeutua sitten helpompaa perusreittiä huipulta alas.

Meillä oli pientä epäonnea kun "täydellinen" sääennuste petti ja reitille satoi uutta lunta. Aikaa kului siksi suunniteltua pidempään. Kiipesimme reittiä 5 vuorokautta, näistä kaksi n. 20 tunnin päivää, viimeiset päivät hyvin vähillä eväillä… Takaisin Chamonixiin palatessamme olimme erittäin onnellisia mutta myös erittäin väsyneitä.

Kiipeillessä asetat itsesi ja mahdollisesti myös kanssakiipeilijäsi vaaraan. Leikkaustilanteessa potilaan henki ja hyvinvointi on käsissäsi. Millaisia yhteneväisyyksiä näet näissä kahdessa lajissa?

Kirurgian peruskoulutuksen aikana aloin kiinnittämään huomioita siihen miten paljon yhteneväisyyksiä hankalassa alppikiipeilyssä ja kirurgiassa on psykologiselta kannalta. Mielestäni sekä kiipeilyä että leikkausta edeltävä suunnittelu on hyvin samankaltainen prosessi. Kummassakaan toiminnassa varaa epäonnistumiseen ei lähtökohtaisesti ole koskaan.

Ennen leikkausta - samoin kuin ennen kiipeilyäkin - on yritettävä analysoida kaikki mahdolliset vastaantulevat riskit, todennäköisimmät sudenkuopat ja arvioitava kriittisesti omaa kykyä suoriutua koko tehtävästä. "Mindset" niin vuorelle kuin leikkaussaliinkin lähtiessä täytyy olla samankaltainen: täydellinen luottamus toimenpiteen onnistumiseen ja siihen että pystyy selviytymään kaikista vastaantulevista - myös yllättävistä - ongelmista. Luonnollisesti kaikki ei aina mene putkeen ja välillä ongelmista selviämiseen tarvitaan kokeneemman kollegan (tai helikopterin…) apua. Lähtökohtaisesti en halua koskaan lähteä "yrittämään" mitään toimenpidettä ellen ole "täysin" varma siitä että pystyn sen suorittamaan.

Suhtautumisessa riskeihin on myös paljon yhteneväisyyksiä. Vuoristokiipeilyssä riskit jaetaan subjektiivisiin ja objektiivisiin. Subjektiiviset riskit liittyvät omaan toimintaan, esimerkiksi siihen päättääkö kiipeilijä kiivetä yksin ilman köyttä vai ystävänsä kanssa köydellä. Nämä riskit kiipeilijä valitsee itse. Objektiiviset riskit taas tarkoittavat esimerkiksi kivi- ja lumivyöryjä joille ei aina mahda mitään. Vuoristo on lähtökohtaisesti vaarallinen ympäristö ja tietty objektiivinen riskitaso on hyväksyttävä.

Samalla lailla kirurgiaan liittyy mielestäni "objektiivisia" riskejä jotka on pakko hyväksyä jos tätä ammattia haluaa harjoittaa. Lisäksi tekevälle sattuu väistämättä virheitä. Mutta sekä vuorilla että sairaalassa yritän pitää subjektiiviset, omasta toiminnastani riippuvat riskit mahdollisimman pieninä.


Miten valmistaudut ennen kiipeilyä/ leikkausta? Onko näissä jotain samaa mielestäsi? Mitä vinkkejä sinulla on heikkohermoisille arjen stressaajille?

Valmistautuminen molempiin tehtäviin liittyy juurikin näiden riskien ja erilaisten "mitä jos" -tilanteiden läpikäymiseen. Yritän jakaa suorituksen vaiheisiin ja mietin mikä näissä vaiheissa on kriittistä onnistumisen kannalta. Samoin mietin mikä on todennäköisin epäonnistumiseen johtava tekijä suorituksen eri vaiheissa. Tämä "how your solution fails" -ajatusmalli on esitetty klassisessa traumakirurgian kirjassa Top Knife, ja se on mielestäni loistava niin kirurgiassa kuin kiipeilyssäkin.

Olen vähintäänkin kohtalainen stressaaja ja murehtija. Saatan miettiä jotain itselleni hankalampaa ja uutta toimenpidettä päiviä ennen leikkausta. Samoin ison reitin juurella kiipeilyä edeltävänä yönä uni on usein huonoa ja ajatukset pyörivät erilaisten riskien ja ongelmien parissa jatkuvasti. Minua auttaa kuitenkin tällainen selkeä stressaamisen ja suunnittelun periodisointi: kaiken miettimisen jälkeen teen päätöksen suunnitelmani toteuttamiskelpoisuudesta ja sitten itse toimenpiteessä tai reitillä pyrin olemaan rauhallinen ja yksinkertaisesti vain toteuttamaan ennalta tekemäni suunnitelman.

Josen kirjoitus ja kuvia reitiltä
http://blogbook.adventurepartners.fi

Ok, tsemppiä, keep it real AO!!!